heinäkuuta 10, 2011

Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

"On heinäkuun loppu, lomakausi. Thomas ja Bella työntävät lusikkansa syvälle viilikulhoon. Nostavat lusikat korkealle ilmaan ja antavat viilin valua alas lautaselle sitkaina vanoina." (s. 61) Kirjan lukeminen oli minulle viilinvenytystä, tuntui ettei loppua tule, vaikka kuinka lusikoi. Silti ei tehnyt mieli jättää kesken.

Fagerholm luo tunnelmia ja kertoo idyllisten saarikesien tapahtumista oivaltavasti lapsen näkökulmasta. Aikuisen lukijan on tyydyttävä tapahtumien kulussa siihen mitä Thomaksen kautta selviää. "Sitten Thomas näkee kunnolla sen mikä on ollut hänen silmiensä edessä oikeastaan kaiken aikaa, mutta mitä hän ei ole kyennyt tajuamaan, koska se on ollut niin oudossa paikassa, väärässä kohtaa." (s. 93)

Viimeinen luku, jossa lukija saa kurkistaa päähenkilölasten nuoruusikään oli mielestäni mainio ratkaisu ja liikautti pysähtynyttä kerrontaa. Ihanat naiset rannalla oli hyvin erilainen lukukokemus kuin Fagerholmilta aikaisemmin lukemani Säihkenäyttämö (2009). Säihkenäyttämö oli vinhasti kieppuva, lukijaa pyörittävä ja erikoinen romaani, joka tekisi mieli lukea uudelleen.

Ei kommentteja: