syyskuuta 25, 2011

Bo Carpelan: Kesän varjot

Carpelanilta on ilmestynyt postuumisti Lehtiä syksyn arkistosta. Kävin kirjakaupassa katselemassa kirjan upeaa kantta, mutten vielä ostanut. Katja on jo saanut omansa ja odotukset kirjan suhteen ovat korkealla minullakin.

Loppuviikosta uudelleenluin Carpelanin palkitun romaanin Kesän varjot. Mattias tekee matkan lapsuuden taloon Bergiin ja sen maisemiin. Hän muistelee sotakesän kipeitä tapahtumia, erityisesti sitä, joka painaa yhä hänen mieltään.

Kirja on upea. Huomasin, että ensimmäisellä lukukerralla juoni imaisi mukaansa. Tällä lukukerralla löysin talo-teeman, erilaiset tavat kuvata kuuta, viittaukset puiden lehtiin, valot ja varjot, peilin, valokuvauksen ja elämänkokemusta omaavien naisten, Sonjan, Ainan ja Elnan, mietteet.

"Oppiiko sitä mitään epäonnistumisistaan? Mitä kokemukset muka opettavat? Pari peukalosääntöä: Terveillä on antaa hyviä neuvoja sairaille. Rikkailla on hyviä neuvoja köyhille. Vahvoilla heikoille ja aroille. Kunnianhimoisilla niille jotka etsivät omaa tietään, etsivät etsimistään koko elämänsä ajan. Sonja irvistää, paljastaa keltaiset hampaansa: Viisauksia! Ainoa mikä pätee on että antaa vähän lämpöä kanssaihmisilleen. Jos on mistä antaa." (s. 72)

"Ihmisissä, jotka antavat mieluummin kuin ottavat, on aina jotakin salaperäistä, heillä on jokin harvinainen lahja. Hyvyys - voiko lainkaan puhua hyvyydestä maailmassa, jota hallitsevat nopeat leikkaukset, terävät kyynärpäät ja raha? On sitä paitsi myös kovaa hyvyyttä. Selvät sävelet. ---Mitä me tästä opimme? Emme yhtään mitään. Ehkä jotain sentään, minä sanon. Ottamaan vastaan. Säilyttämään sen mikä on hyvää." (s. 105)

Carpelanin runollinen ilmaisu vaatii avautuakseen joissakin kohti useamman lukukerran. Ihmissuhteista hän ei kerro kaikkea, vaan lukija saa hyvällä tavalla oivaltaa itse. Carpelan luo vahvoja tunnelmia, kuljettaa lukijaa hetkestä toiseen, kertoo jonkin yksittäisen tapahtuman ja paljastaa jotain, mutta jättää paljon sanomatta.

"Kysyit, mitä minä tuhersin lehtiööni kun olin lapsi, minä sanon. Ja tuherran edelleenkin, kyllä vain. Joskus tuntuu kuin minä omassa pimiössäni voisin saada kehitetyksi esiin jotakin pysyvää aivan arkisista asioista. Tuulessa lentävistä syksyn lehdistä, esimerkiksi. Niillä on oma elämänsä, oma irrationaalinen logiikkansa. Niihin ei yksikään luuta pysty." (s. 96)

Ei kommentteja: