joulukuuta 18, 2011

Kerstin Ekman: Ikimuiston merkki

Uudelleenluin kolmannen (tai neljännen) kerran Ikimuiston merkin. Se olisi vahva ehdokas jos pitäisi nimetä paras lukemani kirja. Ikimuiston merkki on kuin romaanimuotoon kirjoitettu runo.

Kirja kertoo tapahtumista eräässä tunturissa. Eräänä toukokuun yönä susinaaras tulee etelän suunnasta ja kulkee yli Mustavesjärven jään. "Se seisoi silmät puoliummessa ja nuuhki tuulenviriä kuononpää värähdellen." (s. 8)

Päähenkilöt, 'ne toiset', jotka kutsuvat toisinaan itseään maahiaisiksi ovat kuin usvatuppuroita suolla ja varjoja sananjalkojen keskellä. Eräs jolla ei ole aluksi nimeä laskeutuu tunturista ja kohtaa erään toisen. "Hän heräsi pikku loiskahduksiin puron solinassa ja veden helkkeeseen kivimaljoissa. Hän kurkisti saniaisensiipien välistä ja näki jotain. - Pahkilas periköön, hän sanoi itsekseen. Sillä jos hän mitään ihaili maailmassa niin jalkoja. Ja tuolla hänen alapuolellaan puron vedessä, kaikkein sammaleisimmassa kivenkolossa, peseskeli joku olento parhaillaan jalkojaan. Ja niissä jaloissa oli varpaat, valkeat kuin ukonkivi kuulaassa vedessä, ja kun ne liikahtelivat, kuului liplatus joka oli herättänyt hänet, vaikka olikin niin pienenpientä että hädin tuskin erottui." (s. 22)

Toisensa nimettyään Häivä ja Sorja kokevat yhdessä hunajapäiviä "Tämä aika oli keltaista kuin hunaja ja maistui auringolta. Kulleroiden terälehtien kahahtelu, kirkkaan jokiveden solina ja peippojen hennot vihellykset olivat ainoat äänet joita he sinä aikana kuulivat." (s.40) ja saavat miettiä maailman kauneinta nimeä kunnes varjot astuvat esiin. "Sinä yönä varjot astuivat esiin. Ne asettuivat Häivän ja Sorjan ympärille. Aamulla ne eivät paenneet, vaan pysyttelivät tiiviisti ja ystävällisesti heidän likellään. Varjot eivät pelkää sitä jolla on suuri suru." (s. 105)

Tuulenpuuska tarttuu hatariin ja märkiin, tuskin varjoista erottuviin maahiaisiin ja kuljettaa heidät takaisin kukkivalle saarelle. Siellä he saavat olla rauhassa ja voi tapahtua "...jotain mistä kukaan muu ei tiedä ja mikä saa suurimman merkityksen." (s. 108)

Tarina jatkuu. Alkaa seikkailu kohti tunturikurua, joka imaisee itseensä kaiken elämän. Mikä on Ikimuiston merkki, kuinka käsittämätön on musta pimeys ja mitä tapahtuu, kun toteutuu isän sanat: "Ken etsii, hän ei löydä. Mutta ken ei etsi, saa sylin täydeltä". (s. 192)

Ikimuiston merkki on kaunis, vahva ja mystinen tarina, joka antaa mahdollisuuden lukea monella tavalla: nauttia kielestä ja upeasta luontokuvauksesta, seurata maahiaisten tarinaa, pohtia ihmiskansoja susi- ja karhukansojen synnyn kautta tai miettiä sitä, mitä on ollut jo Ikimuiston merkin ajoista saakka.

"Oli valoisaakin valoisampi kevätkesä. Hillan kukintaa suon laidasta laitaan. Teeriä, jotka eivät niin millään osanneet lopettaa soidinpeliään. Oli suokukkaa ja kukkivaa suoapilaa ja lapinorvokkeja ja kissankäpälää ja linnunruohoa. Oli perhosia ja päivänkorentoja. Sitten tulivat tummanpunaiset puolukat ja tulenpunaiset pihlajanlehdet ja helakanpunaiset pihlajanmarjat. Tuli pimeä. Tuli syksy ja tuli taas talvi, vaikkei kukaan kuunaan olisi osannut sitä uskoa. Lunta satoi tiheään. Päivä päivän jälkeen sitä satoi. Myöhään eräänä kevätiltana tuli susinaaras etelän suunnasta ja kulki yli ison tunturijärven, jonka nimi on Mustaves. Susinaaras vaelsi öisin, varovaisuuttaan, ja päivät se lymysi syvällä kuusimetsässä. Vaikea tietää, missä kaikessa se oli ollut mukana. Mutta se tiesi, että vaaroja oli." (s. 193)

Ei kommentteja: